Jeesus-teipillä puhelin kiinni kuskin selkään ja takapenkin-tarja pääsee Pokémon-jahtiin myös ajossa.Kaksi turhaa u-käännöstä ja 50 metrin peruutus! Ylimääräinen iltalenkki. Ja mikä pettymys kun kesämökkialueellamme ei kuhise, vaikka Kaartjärvellä rantaviivaa riittää. Kyllä, veden äärellä viihtyvien Pokémonien metsästys on alkanut.
Valmistautuminen huomiseen moottoripyöräretkeen otetaan tosissaan. Kohteena Iittala ja Naivistien värikkään iloinen taidenäyttely peruskoulun kupeessa. Omalla moottoripyörällä en tohdi lähteä matkaan, kyydissä on niin mukavaa - ainakin nyt, kun samalla voi jahdata Pokémoneja.
Pokemon GO villitsee ja Nintendo löysi vihdoin minutkin. 45 vuoteen olen ollut miltein saavuttamattomissa. Mutta vain miltein, sillä SingStarin tahtiin myönnän hoilottaneeni kerran tai kaksi ja tanssimatolla olisi ollut mahdollisuus ottaa paikkansa vakiintuneena jumppalelunani, vaan eipä ottanut. Konsolit eivät ole kiinnostaneet, eivätkä koukuttaneet, vaikka niiden vaikutusalueella olen jatkuvasti ollut.
Ensimmäinen kosketus pelien maailmaan tapahtui television äärellä lapsuuden kotini olohuoneessa. Koko perhe kokoontui kuvaruudun ympärille ja vuorotellen pareittain pelasimme yksinkertaista tennispeliä, joka silloin tuntui varsin huikealta. Mailaa piti ohjata liikkuvan pallon eteen ja mitä kauemmin pelaaja tavoitteessaan onnistui, sitä vauhdikkaammin pallo alkoi liikkua.
Commodore 64:n ääreen en koskaan istahtanut, vaan seurasin pelaamista veljeni vahvojen olkapäiden takaa. Tetrikseenkään en jäänyt kiinni.
Sitten aikuisvaiheessa: PlayStation, Xbox, Wii - kaikki tuttuja. Vain Segan ohitimme. Konsolit hankittiin, minä kukkarona ja poika kullat päätöksen tekijöinä. Melkeinpä joka jouluinen rumba. Se paras joululahjatoive. Meidät, äidit/kuluttajat, opetettiin pian nopeaksi ostopäätöksentekijöiksi, sillä empijän joulupukin kontista ei uutuuskonsolia löytynyt, vaan hitaan oli odotettava tammikuun toimituksia.
Wii'stä kiinnostuin. Sen pelien seurallisuus ja liikkuminen innostivat ja niinpä perheemme seuraavina jouluna keilasi ja pelasi tennistä niin, että "mailat" lensivät. Myöhemmin perustimme bändin ja kitarat vinkuivat ja rummut soivat Joan Jett'in I love Rock n' Roll'n tahtiin. Huomasi jopa miettivänsä, josko tässä oikeasti voisi oppia kitaran soittoa. No ei oppinut. Kumma juttu. Aito oikea sähkökitara odottaa yhä nurkassa innokasta soiton opiskelijaa, samoja soundeja ei siitä soittimesta irtoa, vaikka kuinka olisi ollut Guitar Heron pauloissa.
I love rock 'n roll soittaa house band Saarela-Pulkkinen Nintendon Guitar Heron siivittämänä.
PS:n SingStar laulatti, mutta enemmän uuvutti. Juhlissa kaksi sai paalupaikat ja muut odottivat vuoroaan. Mielestäni ryhmälaulussa olisi ollut enemmän voimaa ja kunnon kimppakaraoke ilman pisteiden keruuta taatusti iltaa villitsevämpää.
Tanssimattoa minulla on ikävä. Rytmillinen hytkyttely vapautti hyvän mielen endorfiineja. Tanssi onkin minulle ainoa liikunnallinen laji, josta saan kokonaisvaltaisen hyvän olon. Muista lajeista vain hien. Tanssimatolla tanssahtelin napakkaan tahtiin ja herättelin toivoa, josko tästä tulisi minulle päivittäinen liikuntamuoto, mutta jo disketit joutuivat hukkaan, ennen kuin tahdikkaasta hikiharjoittelusta tuli tapa.
Myös sävelkorvaton pärjäsi Nintendon SingStar-kilpailussa kun tekniikka tuli tutuksi.
Entäs ne matkaan mahtuvat käsikonsolit. Pikkuveljen kanssa kinastelu matkahuvituksena loppui kuin seinään kun Nintendon Donkey Kong-kisailu tuli kuvaan. Omilla pojilla oli näpeissä Game Boy ja matkassa mukana aina pussillinen pelejä. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin kännykkä vei käsikonsolien roolin. Mobiililaitteen tarkoitus yhteydenottoon jäi toissijaiseksi kun Play Kaupasta alkoi löytyä viihdykettä joka lähtöön. Eikä niistä pienimpinä maailman mainetta niittänyt Angry Birds.
Muistatteko myös ne digitaaliset ystävät, Tamagotchit?! Yhtään sellaista en ottanut hoidokikseni, mutta vierestä seurasin kun ystäväni unohti ruokkia, leikkiä tai juottaa virtuaalilemmikkiään sen toivomaan tahtiin ja menetti digikaverin. Hoitoviettisillä on vieläkin mahdollisuus. Tamagotchit elävät muovimuodossa, mutta virtuaaliystävän voi nyt myös hautoa munasta eläväksi älypuhelimellakin.
Mutta takaisin päivän kuumaan Pokémon villitykseen! Miten arkemme muuttuu, vai muuttuuko?
1) Noh, koiran ulkoilutus ainakin tuplaantuu, ehkä triplaantuukin, muttei meidän ranskanbulldoggi Uunomme iloksi. Sille riittäisi vähempikin lenkitys. Lupasi lähteä yhdelle ylimääräiselle kierrolle päivässä, mutta vain sillä ehdolla, ettei sadepäivinä tähän hullutukseen tarvitse osallistua, vaan vierailevia Pokémon-hahmoja etsitään silloin letkeästi vain kotinurkista.
2) Varustelu alkakoot! Kyynärvarteen suunnittelen jo hankkivani kännykän mentävän taskun, jotta juostessa kuvaruudun mulkoilu onnistuu tahtia hiljentämättä. Ai niin, pitikö liikenteessä edetä varovaisesti ja keskittyen vain siihen itseensä, liikkumiseen?!
Nyt kun jälkipolveni on aikuisuuden kynnyksellä, äiti hurahtaa pelaamaan. No tokkopa tämä harrastukseksi jää, mutta huisin hauskaa on ollut sovellusta kokeilla. Minkälaisia muistoja Pokémon kohu sinussa herättää?
PS. Laakasalo on Pokémoniton.
PPS. Koukkuuntuminen Pokémon-peliin on täysin normaalia ;): http://yle.fi/uutiset/jattimaisen_suosion_saavuttanut_pokemon_go_kannykkapeli_on_koukuttava_yhdistelma_psykologiaa_ja_uskontoa/9035982
