Uuteen, haastavaan ja vaativaankin tehtävään tai tilaisuuteen tarttuminen on aina ollut minun juttuni. Rohkeutta on ollut laittaa itseni maalitauluksi ja alttiiksi epäonnistumiselle. Se on ollut puristava tunne rinnassa ennen h-hetkeä, raivokasta mietintää päässä, että mihin tulikaan lupauduttua. Harmitusta ja hampaitten kiristystä. Mutta melkeinpä poikkeuksetta, tällainen Sano kyllä -malli on loppuen lopuksi tuottanut melkoisen marjasadon. Syteen tai saveen, tulihan tehtyä -ajatus on hetken päästä näyttäytynytkin avatuksi oveksi, josta kulku johti uuteen seikkailuun, huikeisiin juttuihin ja positiivisiin yllätyksiin sekä tuo uusia ihania tuttavuuksia eteeni - ja niitähän ei ole koskaan liikaa - arkea piristäviä kokemuksia ja ystäviä.

Tämän päivän mietinnät kumpuavat, bloggaaja-siskoni Päivin (Parasta lähteä nyt -blogi) eilisestä haasteen heitosta. Kieltäytyminen ei tullut mieleenkään, vaikka jo ensimmäisen päivän postauksen kirjoittamisesta tiesin tulevan ponnistus. Työpäivä oli merkattu klo 19 asti ja kotimatkan jälkeen oli mielessä vielä lupaus pojalle kauppareissusta. Jotta jaksaisi loppuviikonkin, tulisi päästä sänkyynkin ajoissa ja mieluiten uneliaana, eikä kovilla kierroksilla pyörimään valkoisiin lakanoihin silmät suljettuna mutta mieli hereillä. Ilman tekosyitä ja todellisia perusteita, päätin heti aamulla julistaa osallistuvani joka vuotiseen bloggaaja-haasteeseen. Haasteeseen, jossa kunkin osallistujan tulee joka päivä, koko marraskuun ajan, julkaista kirjoitus. "Kuvakin riittää, kuvakin riittää", toistan mielessäni, jotta askeleet huipulle eivät tuntuisi liian korkeilta nousta, ja jotta jaksaisin varmasti loppuun saakka kivuta jyrkkää polkua tavoitteeni vuorelle,  jonka huipulla odottaa palkinto, NaBloPoMo:n kuvitteellinen voiton viiri, kaikille niille, jotka pääsivät päämääräänsä.

Niinhän se tavoitteen saavuttaminen usein onkin: mielihyvää onnistumisesta. Epäonnistuessa ylpeyttä siitä, että yritti. Laittoi itsensä peliin. Rahallinen kiitos tai huikeakin lahjus, ei vedä vertoja sille tunteelle, kun on saavuttanut maalin - tai tehnyt jotain mikä ei ihan tule tarjottuna hopeavadilta. Tätä kuulen päivittäin muiltakin. Haastattelussa oleva työnhakija kertoo maallisen palkkion olevan ihan kiva juttu, mutta että motivaatio työhön, ja työnilo, muodostuvat tyytyväisestä palautteesta asiakkaalta, kollegoilta ja esimieheltä. Ei se palkkakaan ole niin tärkeä, kuin mielekäs työnkuva, sopivasti haastava toimi.

Ensimmäinen kirjoitus oli tässä. Junassa matkalla työhön rustattu. Illalla postaus ennen puoliyötä ja voilá - olen yhden rappusen ylempänä NaBloPoMo:n huippua.

Huomiseen, ystäväni!

Tartu hetkeen!     Carpe Diem!

- ja ihania asioita alkaa tapahtumaan.